‘Siitä kaikki tuntevat teidät’ (Joh. 13:35) -paimenkirje helmikuu 2025

Olen hieman yli kaksi vuotta toiminut Lahden Lutherin kirkon pastorina. Ensimmäisen vuoden aikana kirjoitin teille tukirengaskirjettäni, jossa kerroin työni kuulumisia. Se kuitenkin osoittautui varsin väkinäiseksi operaatioksi. Tähän olen hahmottanut ainakin kaksi syytä.

Ensinnä, omantunnonherkkänä miehenä, koin itsekehuna ja itseni korostamisena luetella teille kaikkea sitä, mitä olin tehnyt ja saanut aikaan. Tällaisten asioiden korostaminen tuntui itselleni todella vastenmieliseltä. En myöskään kokenut näyttäväni hyvää esimerkkiä Lutherin kirkon seurakunnalle luetellessani kaikkea sitä, mitä olin saanut aikaiseksi. Tähän liittyy tämän paimenkirjeen keskeinen viestini, joka nousee havaitsemastani suorituskeskeisestä kulttuuristamme.

Toinen esteeni tukirengaskirjeen kirjoittamiseen nousi siitä, että työssäni toimin Lutherin kirkon seurakunnan keskellä, jolle työni raportoiminen ei ole mielestäni niin keskeistä. Hahmotan tällaisen ”raportoivan” tukirengaskirjeen palvelevan ennen kaikkea sellaista joukkoa, jonka keskellä hengellisen työn tekijä ei toimi. Tukirengaskirje ajaakin asiansa silloin, kun työntekijä on lähetettynä jonnekin, missä tukirenkaan jäsenet eivät ole läsnä, kuten lähetystyössä.

Koen kuitenkin, että minulla on teille paljon sellaista pastoraalista asiaa, jota ei saarnoissa tai muissa tilanteissa ole mahdollista jakaa. Siksi jäin asiaa pohtimaan, kun ystäväni Mikael Elmolhoda ehdotti, että mitä jos alkaisin kirjoittamaan paimenkirjettä seurakunnalle. Tämä oli oiva ehdotus, ja täytyy myöntää, että olin sitä jo joskus aiemminkin pohtinut, mutten ollut rohjennut ajatusta kuitenkaan ennen Mikaelin ehdotusta ottaa kovin vakavaan harkintaan.

Pahoittelenkin sitä, että olen lyönyt teidät, seurakuntalaiseni, laimin, kun en ole teille koko viime vuonna kirjoittanut! Asia on painanut minua, ja haluan nyt korjata tilanteen. Alan kirjoittaa teille säännöllisesti, noin kerran kuussa, tällaista paimenkirjettä, joka on tarkoitettu ennen kaikkea Lahden Lutherin kirkon seurakuntaväelle, mutta on vapaasti jaettavissa myös muille sopivaksi katsomillenne henkilöille. Näissä paimenkirjeissä jaan rehellisiä sydämentuntojani, jotka nousevat työstäni ja seurakuntakulttuurimme

keskeltä. Jaan myös omia hengellisiä löytöjäni, ilon aiheitani, ja muuta sellaista, jolla koen Jumalan voivan rohkaista teitä.

Kuten aiemmin mainitsin, minua on painanut viimeisen kahden vuoden aikana suorituskeskeinen kulttuuri, jonka näen myös seurakunnassamme, ympäröivän yhteiskunnan ohella. Samaan aikaan haluan korostaa, että olen todella iloinen ja kiitollinen kaikesta panoksesta, jota te Lutherin kirkon vapaaehtoiset vastuunkantajat olette tehneet ja teette kirkollamme. Ilman teidän panostanne seurakuntamme ei voisi toimia, ja vähintäänkin seurakuntakulttuurimme olisi paljon vähemmän rikasta, kuin mitä se nyt on. Yhdessä tekeminen on seurakuntakulttuurin suola.

Kuitenkin tekemisen ja vastuunkannon tulisi nousta vapaudesta käsin, ei velvollisuudentunnosta. Tiedän, että seurakunnassa on monenlaista hommaa, jotka kaipaavat tekijäänsä. Uusien tai pidemmän aikaa poissaolleiden ihmisten tullessa mukaan toivoisinkin, että osaisimme aidosti välittää ilomme hänen tulostaan kirkkoon ilman ehtoja. Tällä tarkoitan sitä, ettemme ensimmäisenä, tai edes toisena, ilmaise hänelle, että ’kiva kun tulit, meillä tarvitaankin tähän tekijää’. Myönnän, että karrikoin. Moni meistä osaa toivottaa tulijan lämpimästi tervetulleeksi ilman ”ketunhäntää”. Miten voisimme pitää erilaisia palvelutehtävämahdollisuuksia esillä siten, että ne eivät muodostu velvoitteeksi vaan mahdollisuudeksi palvella?

Näitä kysymyksiä kysyn itsekin avoimin mielin, sulkien itseni mukaan kulttuurin luomiseen ja ylläpitämiseen. Jokainen esittämäni parannuksentarve koskee yhtä lailla minua pastorina, joka olen hengellisessä vastuussa kirkkomme joukosta. Seurakuntakulttuuri ei kuitenkaan ole yksilöpeliä. Siksi olen kuluvan viikon lauantaiksi järjestänyt kirkkomme yhteisöpäivän, jossa on tarkoitus työstää kanssanne seurakuntamme kulttuuria, omaa yhteisöidentiteettiämme ja sitä, mihin suuntaan haluamme yhteisönä suunnata.

Tätä kirjoittaessani tulin juuri Lahden luterilaisten yhteisönrakentajien tapaamisesta. Tapaamisessa Hengen uudistuksen kouluttaja Timo Pöyhönen valotti yhteisön elinkaarta ja kertoi omista kokemuksistaan messuyhteisön uudistustarpeesta Tampereen Uusi verso -yhteisössä. Timon mukaan yhteisöllä on aina elinkaari, joka noudattaa seuraavaa lainalaisuutta:

1. kasvu
2. kukoistus
3. kuihtuminen
4. kuolema

Tuon mallin mukaan kukoistuskautta seuraa aina kuihtuminen ja kuolema, jos kuihtumista ei ennaltaehkäistä siten, että kukoistuksen jälkeen mahdollistuu uusi kasvukausi. Tämän tekee haastavaksi se, että kukoistus ja kuihtuminen näyttävät päällisin puolin samalta. Kuihtumisvaiheessa voi edelleen olla seurakuntakulttuurissa monenlaista pöhinää ja yhdessä tekemisen meininkiä, kuten oli kukoistusvaiheessakin, mutta henki on erilainen. Siksi avaintekijä on, millaisen pohjan luomme kukoistuskaudelle.

Pöyhönen korosti sitä, että Jumala antaa kasvun, mutta meidän ihmisten tehtävänä on poistaa niitä inhimillisiä esteitä, jotka antavat maaperän uuden kasvulle. Kaiken taustalla on 1. Johanneksen kirjeen peräänkuuluttama rakkaus, joka on ennen kaikkea ensiajan rakkautta Jumalaa kohtaan, joka heijastuu lähimmäisenrak-kautena keskellämme. Siinäkin rakkauden lähteenä on Jumala, joka on ensin rakastanut meitä.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen havainnut, että messuihimme on tullut enenevässä määrin uusia ihmisiä. Tilastojen valossa ja isossa kuvassa kävijämäärät eivät ole kovin suuresti vielä nousseet, mutta monia tuoreita kasvoja näkyy osallistujissa, jotka tulevat myös uudelleen.

Huomaan tarkkailevani tilannettamme Timo Pöyhösen esityksen valossa. Meillä on piilevää kasvua, tavoitamme tuoreita kasvoja, nuoria aikuisia ja lapsiperheitä, myös vanhempia ihmisiä.

Miten me käytämme talenttimme, jotka meille on uskottu? Mitä haluamme viestiä ja välittää näille uusille tulijoille? Entä niille, jotka aroin mielin, elämän huolten ja toisten laiminlyöntien uuvuttamina raahautuvat kirkon takapenkkiin? Kristillisen seurakunnan kasvun salaisuus kiteytyi alun alkaen siihen, miten se piti huolta heikko-osaisimmista. Miten se voisi meidän kirkollamme välittyä entistäkin selkeämmin ja kirkkaammin?

Teistä kaikista tätä kirjettä lukevista ja kuulevista iloiten ja siunausta toivottaen,

Markus Korri

Rukous kirkon uudistamiseksi

Taivaallinen Isä,
vuodata Henkesi koko Kirkkoosi.
Anna meille uusi näky kirkkaudestasi,
uusi kokemus vallastasi,
uusi uskollisuus Sanallesi,
uusi antaumus palveluusi,
niin että uudistuneen todistuksemme kautta
pyhä nimesi saa kunnian
ja sinun valtakuntasi menestyy
Jeesuksen Kristuksen,
Herramme kautta.

Aamen.

Liity tukirenkaaseeni tai kuukausilahjoittajakseni osoitteessa: sley.fi/lahjoita
Tukirengas-sivustoni: www.taivaallinenlahja.fi/markus-korri

TILI: FI13 8000 1500 7791 95. VIITENUMERO: 40001593 (Markus Korrin tukirengas).
Keräysluvan numero: RA/2021/1127

Lisätietoa tarvittaessa antavat Leea Gröhn (leea.grohn@sley.fi / puh. 09 25139228) ja Anna Poukka (anna.poukka@sley.fi / puh. +358 9 25139220).